Google+ Followers

tiistai 25. heinäkuuta 2017

♥ Hyvin perinteistä ♥

Nämä lupiinit kukkivat jo...


Tietysti minä kannatan,
jos minulta kysytään, arvoja,
kuin muutkin,
tässä kokouksessa,
äänestän puheenjohtoa, 
että ei puhuttaisi torilla,
ja jonkun on istuttava pöydän päässä,
ja tietysti minä kirjoitan julkilausuman alle
muutakin kuin vähän puumerkkini,
uskonhan mitä minulle sanotaan, ääneen,
unista en puhu,
olen seurallinen mies,
juon viiniä mukana,
en puhaltele savuja muiden
enkä puheenjohdon herkille silmille,
minä en arvostele heitä,
pettää en saata, tuumailla
kokouksen kykyjä,
näyistäni en puhu, eivät kuulu tänne,
sillä taloa on ylläpidettävä,
koska sen olemme rakentaneet,
vaikkemme sillä enää mitään tee,
eikä se ole paljon minkään näköinenkään.


- AKI LUOSTARINEN -

Samoin nämä...

Sattuipa silmiini tuo ylläoleva Aki Luostarisen runo, missä kerrotaan perinteisistä 'arvoista', joita ihmiset kunnioittavat. Järjestys yhteiskunnassa ja sen kokouksissa on tietystikin hyvä ja suositeltava, etten sanoisi välttämätön, perinne. Järjestäytynyt yhteiskunta vaatii, että järjestystä, arvoja, erityisesti maamme lakeja, kunnioitetaan toimissamme. Aina pitää muistaa kunnioittaa myös (puheen-) johtajia. Näinä sekavina ja yllätyksellisinä aikoina voi tapahtua melkein mitä vain pahaa, joten varuillaan sietää olla jokaisen meistä.

Olen siihen tyytyväinen, että saan asua maalla ja maaseudulla, missä tunnemme toinen toisemme.  Minusta tällainen yhteisö on ihmisystävällinen, ja se kantaa huolta toinen toisistaan. Turvallisuuden tunne on vahvana aina läsnä. Vaikka karhuja ja susia täällä maaseudulla paljon liikkuukin, myös kaksijalkaisina.

Karhu nuuhkii ilmaa ympärillään: uuden kevään tuoksuja...

Mies piipahti asioille Tohmikselle. Nyt on mansikka-aika parhaimillaan ja makeimmillaan. En nyt enää pakasta mansikoita, vaan syömme ne tuoreeltaan. Kyllä niitä talvella luultavasti löytyy lisää pakkasesta samoin kuin muitakin marjoja. Vademanpoimintan emme lähde myöskään metsään, siellä kaatuu varmasti ja luut rikkoutuvat, joten se ei kannata. Niin kauan ei pelottanut, kun luut vielä kestivät kaatumisen murtumatta. Paha puoli on vielä se, ettei polvien nivelrikon takia pääse maasta ylös muuten kuin kutsumalla nostoväkeä paikalle. Ja sekin on oltava lisäksi ammattitaitoista!

Yksi sukupolvenvaihdos on alkuvuodesta kyläämme tehty lypsykarjatilalle. Jälellä on vielä kaksi muuta tilaa. Niillä tuskin lähivuosina uusia vaihdoksia tapahtuukaan. Kaikki on niin epätodellisen oloista, ettei tiedä, mihin uskoisi. EU:lle tapahtui niin suuri haveri, ettei sellaista osannut odottaakaan, vaikka jotakin ounastelimme. Nyt sitten Turkin Erdogan on hankkinut itselleen kaiken mahdollisen vallan, jotta voi parlamentin ohitse hallita valtiotaan kuin itse Jumala ikään. Kansainvaelluksen jatkuessa kiivaana ei kukaan meistä arvaa, mitä seurauksia tällaisilla asioilla on. 

Toivotan tervetulleeksi lukijakseni Eeva Kylmäsen! Toivottavasti viihdyt lukiessasi näitä raaputuksiani.

Oikein hyvää Jaakon päivää kaikille teille, jotka kävitte näillä Aili-mummon sivuilla! ♥





4 kommenttia:

  1. Maalla minäkin kaikkein mieluiten asun. Kun on maalta kotoisin, ovat juuret syvällä maan mullassa.
    Veljeni pitää karjaa enää reilun vuoden ja sitten lehmät laitetaan autoon. Toistasataa vuotta karjankasvatusta ja maaidontuotantoa on siltä erää ohi. Usein olen miettinyt, loppuvatko viljelijät tästä maasta joskus kokonaan ja kasvavatko pellot vain pajua? Niin surullista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan hyvin on surullista, varsinkin kun katsoo tulevaisuuteen. Tiedän että tiukassa on leipä suomalaisesta maankamarasta, ja varsinkin kotieläin- ja lypsykarjatiloilla. Ihan samoja mietteitä on meillä molemmilla, ikävää mutta totta.

      Mutta mitäs meillä, nautitaan me vain kesästä..☺♥♥

      Poista
  2. Ihan hykerryttävän ihana runo, siitä tuli muutamia mielijohteita entisiin kokouskäytäntöihinkin. Kiitos siitä.
    Muuten täysin allekirjoitan tuon kirjoittamasi, näinhän tämä menee, valitettavasti. Jotenkin kyllä huomisesta huolta kantaa, niin on maailman tilanne.
    Meillä on kerätty puutarhamansikoita pakkaseen. Prinssipuoliso ravaa metsässä mustikassa, luojankiitos hän puhdistaakin ne joten minulle jää pakastaminen. Kanttarellien keltaiset lakit jo nousevat, niiden poimiminen on minustakin mukavaa hommaa. Olen opetellut menemään yli siitä missä aita matalin. Ja sen huomaa.
    kiitos postauksesta ja mukavaa heinä-elokuun vaihdetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa että pidit runosta, Anja!

      Yhteiskunnan kantavia voimia on tapana ollut tukea. Tosi on, että huolia riittää...

      Sinä jaksat hoitaa mansikkamaatasi antaumuksella, ja pakkaseen pantavaa riittää. Lisäksi prinssipuolisosi on ahkera marjastaja. Onhan se paljon helpompaa pakastaa puhdistettuja marjoja kuin puhdistamattomia. ja kanttareelit: nammm. Meillä mies kerää, koska en enää metsään lähde. Mutta puhdistettavaa riittää, työ jää aina yksinoikeudekseni. Meillä ei ole vielä saatu kanttarelleja, vaan on entisiä.

      Ole hyvä Anja-Regina! Terveisiä sinulle ja 'pojillesi'!♥♥

      Poista

Kiitos komentistasi! ♥